Hän sulattaa pakastimen. Illalla hän menee kauppaan ja ostaa ison purkin jäätelöä. Matkalla kotiin hän muistaa, että pakastin ei ole käytössä. Ja nyt hän on huonovointinen.

Eilen meni yöunet. Katsoin nimittäin niin jännän lyhytelokuvan, jotta! Kotimaista laatutuotantoa, nimeltään Sirkka ja Matti tutustumassa Brunnebyn mehustamoon. Mikä parasta, sen saa katsottua ilmaiseksi täältä! Mutta ei tässä vielä kaikki! Kilpaileva aviisi tarjoaa meille yhtä kutkuttavan jännitysnäytelmän, tosin still-kuvien muodossa. Olkaaten hyvät: The Pyöräretki.

Sain jotenkin räpellettyä tämän sivun ulkoasua erilaisemmaksi. Useampi tuntihan siinä vierähti, eikä tämä ole edes vielä valmis. Saa nauraa.

Ajattelin jatkaa tällä hukkaamislinjalla, koska viime kirjoitusta näpytellessäni mieleeni tuli astetta isompi asia, minkä olen kadottanut. Se on nimittäin auto. Ja olen hävittänyt sen peräti kahdesti. Onneksi olen myös löytänyt sen yhtä monasti.

Ensimmäinen kerta oli Kuopiossa. Vihoviimeinen paikka, en mene sinne enää ikinä. Olimme ystävän kanssa ex tempore -reissulla, ajelemassa ristiin rastiin Suomea. Päädyimme siis Kuopioon ja mieli teki tutustua kaupunkiin lähemmin. Ei kun auto parkkiin kadun varrelle, matkalla mukana ollut koira remmin jatkeeksi ja jaloittelemaan. Kuopio oli äkkiä kierretty ja matkaa oli jatkettava. Paitsi autoa ei enää löytynyt. Ja tietysti kumpikaan ei muistanut, minkä kadun varrelle auto oli jätetty. Alkoi epätoivoinen etsintä, josta jäi kummallekin ikuinen trauma Minna Canthia kohtaan. Kävelimme mihin suuntaan tahansa, päädyimme yhä uudelleen ja uudelleen Minna Canthin kadulle. Koirakin alkoi väsähtää ja draamantajuisena yksilönä vaihtoi kävelyn ryömimiseen, jota säesti sydäntä riipaiseva ulina. Minä ja ystäväni olimme molemmat yhtä väsyneitä ja riitelimme keskenämme koiran ulinan yli. Olimme keskellä vilkasta katua ja varmaan hetkellisesti Kuopion suosituin nähtävyys. Silloin ei naurattanut, mutta nyt jo voi hymyillen muistella tuotakin episodia. Autokin löytyi lopulta kuin ihmeen kaupalla ja matka pääsi jatkumaan.

Toisella kertaa mukana jälleen oli tuo samainen ystävä, terveisiä vaan hänelle. Tällä kertaa onnistuimme hävittämään auton Itäkeskuksen parkkihallin uumeniin. Ja kun kaksi viisasta lyö päänsä yhteen, niin lopputulos on sellainen päätelmä, että auto on varastettu. No, eipä yllättäen ollutkaan. Uusimme paikallistamisyrityksen ja fiksuina partiolaisina palasimme täsmälleen samaa reittiä takaisin parkkihalliin. Siellähän se auto nökötti. 

Join pari siideriä. Päätin luoda itselleni blogin. Nyt pitäisi vain opetella käyttämään tätä systeemiä. Tämä on vissiin joku gurujen blogipalvelu, kun pitää erikoisemmat sivupohjatkin luoda itse. HTML:ää olen varmaan käyttänyt viimeksi 90-luvun lopulla. Että näillä eväillä eteenpäin.

Oletteko te koskaan hävittänyt avaimia? Minä olen. Liian monta kertaa. Onneksi kaikki tähän asti hävittämän avaimeni ovat olleet halpis-Abloy-nykkeleitä, joten olen selvinnyt yhteensä muutamalla kympillä  näistä kadotuksista. Kerran tosin sattui mystinen juttu. Olin Valtakunnallisen Vuokra-osuuskunnan onnellinen (not!) vuokralainen ja kotioveni avasin Exec-avaimella. Se on se mustapäinen, tiedättehän. Kotiavaimen lisäksi minulla oli ns. Emännän avain, jolla pääsi taloyhtiön kellaritiloihin ynnä muihin jännittäviin paikkoihin. Minulla oli niitä kaksi. Sitten toinen hävisi, totaalisesti ja täysin mystisesti. Revin hiuksiani. Olin muuttamassa pois ja tiesin ettei uuden Exec-avaimen teettäminen ole mikään muutaman euron juttu. Kehitin siis traagisen tarinan, jonka avulla toivoin välttäväni maksun. Muuttopäivän päätteeksi marssin isännöintitoimistoon, palautin kaikki jäljellä olevat avaimeni ja kerroin pienen tarinani. Harmikseni olen unohtanut tuon tarinan tarkemman käsikirjoituksen, mutta pääjuoni oli avaimen joutuminen roskiin (vahingossa). Toimistotäti haki avainkansion, laski palauttamani avaimet ja ilmoitti niitä olevan täsmälleen sen verran mitä pitikin. Menin sanattomaksi. Tai, no, taisin tokaista jotain ylenpalttisen fiksua kuten "aijaa", tai muuta sellaista. Raapustin puumerkkini kansioon ja poistuin nolona paikalta.

Tämän nykyisen asunnon avaimet olen hävittänyt kahdesti. Toiset löytyivät puolentoista vuoden kadoksissa olon jälkeen vaatehuoneen uumenista, toiset katosivat takin taskusta Factoryn narikassa. Kyseisen paikan narikkapalvelun kokeneena en yhtään ihmettele, että näin kävi. Kerran sain itse mennä penkomaan naulakkoja, kun narikkasetä oli sekoittanut narikkalaput. Kilttinä tyttönä otin oman takkini ja poistuin yön hämärään. Kotiovella sitten huomasin, ettei avaimia olekaan taskussa. Onneksi parempi puoliskoni oli kotosalla, joten ei tarvinnut sillä kertaa hajoittaa postiluukkua...

Kaverilleni kävi kerran erikoinen episodi avainten kanssa. Jostain syystä hän oli laittanut kotinsa oven turvalukkoon olleessaan itse kotona. En tiedä, pelkäsikö hän kenties jotakin invaasiota. Joka tapauksessa, kun häntä alkoi haluttaa piipahtaa raittiiseen ilmaan ei avaimia löytynytkään mistään. Alkoi epätoivoinen etsintä. Jokainen kaappi, kolo ja laatikko nuuskittiin. Avaimia ei näkynyt. Epätoivo alkoi nostaa päätään. Parin tunnin etsinnän jälkeen hän avasi keittiön roskakaapin oven. Avaimet nököttivät päällimmäisenä roskaämpärissä. Mies oli vapaa ja onnellinen.

Päätän ensimmäiseni blogikirjoitukseni tähän ja avaan kolmannen siiderin. Nööt!